Ei Teppo tapa

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän kutittaa,
kun se sitä huvittaa.
Kurillaan sua kurittaa.

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän sahailee.
Hän leppoisasti sanailee
ja lupsakasti veistelee.

Ei Teppo pahalla,
eikä toki kaunalla.
Sinua vain sattuu
olla hauska lyödä niin

että sattuu.

Ei Teppo tapa,
Teppo kyllä lopettaa
ajoissa; se opettaa
miten toista koskettaa.

Ei Teppo tapa,
ja ämpäriin ei huku.
Kun on alkuun päästy,
niin antaa mennä vaan.

Ei Teppo enää kauaa,
vielä pari kynsinauhaa.
Sinuna en kirkuisi,
et sitten enää jaksaisi

kun sattuu.

Ei Teppo tapa,
Teppo vähän kiduttaa.
Häntä tämä ilahduttaa.
Kiva, että viitsit auttaa.

Ilmastodenialistinen manifesti

Kiellän ilman,
kiellän kaiken.
Kiellän sinut,
kiellän itsenikin.

Jos vähän lämpenee,
niin sehän on vain plussaa.
On aika ilmaista
ilmastodenialistinen manifesti.

Kiellän kieltämisen, kieltäni
käännän, väännän mieltäni.
Puut kuolkoot tieltäni, niin
näen viimein metsän.

Sehän on vain luonnollista,
jos luonto vähän kuolahtaa.
On aika ilmaista
ilmastodenialistinen manifesti.

Tämä on kotini,
paskon minne tahdon.
Jos meno on liian kuumaa,
ota pallosi ja käy.

Ilmamiekkailuun jos tuhlaamme aikaa,
kuka ehtii nyrkkeillä varjojen kanssa?
On aika ilmaista
ilmastodenialistinen manifesti.

On aika ilmaista.
On aika ilmaista.

Kaikki paitsi purjehdus on murhaa

Ulapalla ollessa kaikki on tavattoman rauhallista.
En tahdo ketään ottaa hengiltä.

Satamaan tullessa vereni alkaa vähitellen kiehua.
Alan vihata ihmisiä.

Harrastukseni on elämäntapa, sillä
kaikki paitsi purjehdus on murhaa

Mantereella perässäni kulkee leveä verinen vyöhyke.
Se tekee mieleni keveämmäksi.

Olen murhaavainen kulkija, kun allani on kovaa maata.
Vesillä ei kärpänenkään kärsi.

Harrastukseni elämäntapa, sillä
kaikki paitsi purjehdus on murhaa

Pieksen kansaa hengiltä vaikka
kapteeninlakilla tai turskalla
Vain etääntyvä laituri
tasaa mieleni.

Ulapalla ollessa kaikki on tavattoman rauhallista.
En tahdo ketään ottaa hengiltä.

Harrastukseni on elämäntapa, sillä
kaikki paitsi purjehdus on murhaa

Kaikki vihaa mun arkee

Kaikki vihaa mun arkee
enkä ihmettele yhtään.
Se on yks helvetin peto,
ajaa takaa halki maakunnan.

Kaikki vihaa mun arkee
minä hulluna pakenen.
Jos se saa mut kiinni,
olen kasa kuollutta lihaa.

Joskus rakastin arkee
mutta se puraisi kättäni.
Söi kaiken mukavan,
ulvoo öisin horisontin takana.

Arki ei saa saavuttaa
minua koskaan!
Väistän sitä, juoksen karkuun
kun aavistan sen hiipivän
selustaan.

Kaikki vihaa mun arkee
vihaa kuten joskus rakastin.
Jos ei mulla olis arkee
voisin olla juhlien sankari!

Katukiven alla Linnunrata

Aamussa sähkölinjat särisevät,
torilla lakaisukoneet ärisevät.
Kädessä tasku, taskussa tyhjyys.
Katukiven alla Linnunrata.

Risteys sfääreihin repeää,
valun kaikkiin, kepeää.
Päämääränä tähdet, määrätön pää.
Katukiven alla Linnunrata.

Jupiter, sen takana Ilpoinen.
Sarastus, takapenkillä vilpoinen.
Tänne päädyin, tyhjiöön jäädyin.
Katukiven alla Linnunrata.

Kiveen isketty kirves

Lastuna lainehilla
ilman puutetta ilman.
Eteenpäin ettei loistava tulevaisuus
kyllästy odottamaan.

Purosta koskeen lasken
poskeen lasken pisaran
Keskittyisin menneisyyteen
jos mulla sellainen olisi.

Onko minulla mitään muuta
kuin kiveen isketty kirves?

Soudan, huopaan, eksyn,
huopaan eksyn, en nuku.
Lähdin poispäin määränpäästä
ihan varmuuden vuoksi.

Vedessä olen kuin kala
kala -valetta silkkaa.
Painolastina suuria lupauksia
matkalla kohti pintaa

Tuliko minusta mitään muuta
kuin kiveen isketty kirves?

Uppoan enkä pysty
pystypäin pintautumaan.
Yrittämättä pohjaan ohjaan
unohdan itseni mutaan.

Jäikö minusta mitään muuta
kuin kiveen isketty kirves?

Kivenkaataja

En palvo saatanaa,
vaikka luulette niin.
En tee ilkivaltaa
tai anasta omaisuutta.

En tahdo kiusata,
paukutan turvallisuutta.
Omaiset itkee ja vinkuu,
ois pitänyt kuiskata korvaan.

Ylipuutarhurina
täällä määrään minä.
Voitte kastella kukkia,
mutta pysykää mullasta kaukana.

Minä lähden raastupaan,
jos muistomerkit käy huojumaan.
Siksi olen kivenkaataja.

Emme me halua
teitä tänne kuolemaan.
Ei kannata kiiruhtaa,
kiven alle pääsee vuorollaan.

En palvo saatanaa,
olen kivenkaataja.
En palvo saatanaa,
olen kivenkaataja.

Me emme tee kivillänne mitään,
niistä syntyy taas lisää kuluja.
Viekää luutkin tarhasta.

Kivettynyt Stahanov

Kivettynyt Stahanov seisoo
kulottuneella jättömaalla.
Ryvettynyt Venäjä katsoo
sen kivisiin silmiin.

Kivettynyt Stahanov ei enää
jaksa hiiltä kaivaa.
On ennätykset murskattu,
sielu kiveen hakattu.
Kivettynyt Stahanov todistaa
mustien autojen kohtaamista.
Uusi lasti neitoja lähtee
kohti lännen satamia.

Kivettynyt Stahanov palvoo
yksinään yötä.
Kivettynyt Stahanov valvoo
Äiti Venäjän työtä.

Kivettynyt Stahanov muistaa:
“Niinhän meitäkin rahdattiin.”
Stahanov kiveen hakattiin,
moni muu lahdattiin.
Unohtunut Stahanov seisoo
kulottuneen niityn laidalla.
Sakki nahkapäänuorukaisia
pieksee tšetšeeniä kaatopaikalla.

Kivettynyt Stahanov itkee
kivettyneitä kyyneleitä.
Kivettynyt Stahanov huutaa,
mutta Äiti Venäjä ei vastaa.

Klovni

Joka ilta kaupungilla
klovni yksin vaeltaa.
Partaveitsen paljastaa
ja viiltää uhriaan.

Heti verityönsä jälkeen
klovni palaa vaunulleen.
Oven sulkee perässään
istuu yksikseen.

Eikä kukaan nähdä voi
miten klovnin kyyneleet
hiljaiset ja lämpimät
ovat sminkin sotkeneet.

Taas seuraavana iltana
show jatkaa kulkuaan.
Klovni kaatuu maneesiin
partaveitsi taskussaan.

Lelunatsin blues

Me vaan leikittiin, ei me tosissaan
meinattu ketään piestä.
Ei saa valkoinen heteromies enää
leikkiä valkoista heteromiestä.

Kätkivät lelut patterin taa
pimeimpään Afrikkaan.
Toivat tilalle ihan tyhmiä
leikkikavereitaan.

Tää on lelunatsin blues.

Ei lelunatsia kukaan
edes halua ymmärtää.
Ne vaan ilkeästi nauraa,
vaikka miten yrittää.

Me oltais hippaa ja nattaa
vaikka kenen kaa,
mutta aina ne nipottaa,
jos ottaa omat lelut mukaan.

Nyt soi lelunatsin blues.

Lelunatsin saada pitää
kivoimmat lelut pitää.
Kun virikkeistään hän pitää,
lelunatsismi itää ja pitää.

Me vaan kurillaan, ei me tosissaan,
ja se paloi jo kun tultiin.
Eikä noi sanoneet sanaakaan.
Ne oli mukana, me luultiin.

Metsäbaarin miehet

Päiväkodin takana on pieni metsäbaari.
Sen arpiset, väsyneet sankarit katsovat
totisina toisiaan.
Kellanruskea kevät. Kuivuvat suut.
Kukaan ei puhu, mutta pullo kiertää.

Päiväkodin pihalla on kaksitoista lasta.
He juoksevat huutaen. Potkivat väsymättä
pihamaan hiekkaa.
Kaikkeen väsynyt täti. Nauravat muut,
yksi on hiljaa, tuijottaa

metsään hajonneita miehiä,
miettii, missä ovat miesten
leikkiautot, leikkimökit
ja leikkikoti ja
kuka heidät tulee
töiden jälkeen hakemaan.

Ei lapsi tiedä
– sitä he miettivät myös,
metsäbaarin miehet.

Harmaat, hajonneet miehet
miettivät, missä ovat
leikkiautot, leikkimökit
ja leikkikoti ja
kuka heidät tulee
töiden jälkeen hakemaan.

Mika Vainio puhuu haudan takaa

Mullan alta kuuluu huminaa,
viemäreistä kaikuu surinaa.
Koivun oksalla varis särisee,
sinivuokko sähköhäiriössä värisee.

Mika Vainio puhuu haudan takaa.

Seison paikallani, kuuntelen.
En saa selvää, vaikka pinnistelen.
Jäät Aurajoesta pois sulaa,
siniaaltoina ruskea vesi laulaa.

Mika Vainio puhuu haudan takaa.

Ei saa lepoa haudassaankaan.
Säätää frekvenssejä maatumisessaan,
– ellei helvetissä tuuletintaan,
veikkaan: suhtautuu kuin keikkaan.

Mika Vainio puhuu haudan takaa.

Minun nimeni on Raivo

Olen täynnä
tätä tyhjyyttä.
Täysin kypsä
näihin raakalaisiin.

Otan veneen,
pari luotettua.
Lähden meneen
yli Suomenlahden.

Läski nauraa,
täynnä lihatiski on.
Siitä riittää
vielä kyllin diskoon.

Adidas, Walkman,
mainostaulut hohtaa.
Hyvänhajuiset
suomalaisnaiset.

Minun nimeni on…

Bailataan viikko,
vielä toinenkin.
Jatketaan Ruotsiin
niin kuin sankarit.

Mutta sitten ollaan
jossain Lahdessa.
Viinat, rahat, naiset,
kaikki lopussa.

Minun nimeni on…

Raivo.

Ei kukaan kertonut,
kaikki olikin totta:
työttömyys, köyhyys,
hienhajukin sama.
Mutta paskat siitä,
pankista saa rahaa.
On ase, suunnitelma.
Minun nimeni on.

Mistä minä tiedän

Aja tästä suoraan, sitten vasempaan
pysähdytään, kusitauko, sitten jatketaan.
Taidan ottaa kaljan, ota sinäkin
aina kun sä juot sä ajat paljon paremmin.

Ei oo enää pitkä matka, kohta ollaan kotona.
Muista sitten, että äidille ei kiroilla.
Ostin kunnon lahjat sekä kukkapuketin,
ehkä tällä kertaa kohtelevat paremmin.

Vaan mistä minä tiedän
mistä minä tiedän
kuinka monta kertaa pitää pyytää anteksi et saa?

Väistä edes yksi kuoppa, kalja läikkyy, saatana!
Onpas iso hirvi, onneksi on kaukana.
Vielä yksi tauko, tätä pitää miettiä –
oisko ollut parempi, jos oisin tullut selvänä?

Oisko ollut parempi, tehdä niinkuin käskettiin?
Mennä yliopistoon ja hyviin naimisiin?
Saada sata lasta, paskaa niskaan duunissa,
kuolla sydän sekä sielu yhtä murskana?

Vaan mistä minä tiedän
mistä minä tiedän
kuinka monta kertaa pitää pyytää anteeksi et saa?

Mistä minä tiedän
mistä minä tiedän
kuinka monta kertaa pitää pyytää anteeksi et saa?

Aja tästä oikealle, sitten suoraan vaan
mä en tule tänne takas enää milloinkaan.

Mä lähden Tsadiin

Annan pitkät tälle kaikelle,
mä lähden kiitään.
Punavihreille päästöveroille
en uhraa mitään.

Voimaantukaa, suvaitkaa,
terassit rajatkaa!
Jätän sääntösuomibyroslavian,
mä otan hatkat.

Mä lähden,
mä lähden,
joo mä lähden,
mä lähden,
mä lähden Tšadiin.

Kaipaan paikkaan vapaampaan,
avoimen taivaan.
Kirkkaan tahdon loistolle
mä tilan raivaan.

Mä lähden…

Koululaitokset ja tieverkostot?
Kaikki turhaa.
Sosiaalitoimistot, rajavartiostot?
Yksilön murhaa.

Tšadin savannit mua kutsuu,
mä vaihdan maisemaa.
Järviulapat kohta punertuu,
kun panen haisemaan.

Mä lähden…

Mä lähden Tšadiin.
Jää bisset ostariin.
On aika minunkin
saada siivu jostakin.

Mä lähden Tšadiin.
Liityn jihadiin.
Kanssa Boko Haramin
perustan haaremin.

Mä lähden Tšadiin.

Rekaton mies

Kun heräsin tänä aamuna
tai saattoi olla eilenkin
kaikki oli lähteneet,
tyhjänneet jääkaapinkin.
Myös elämäni tärkein oli lähtenyt
jos olis olut, korkkaisin.

Jotkut jättää työnsä,
mutta minut jätti työ.
Pistä kuule yksi kalja,
niin en enää lyö.
Se oli suosikkiauto, mut vihas mua –
kyllä se sielua syö

Ei enää ole puolisoa, eikä lapsia
rekkakin jätti kun se on itseajava.

Kaverit ei vastaa, kun koitan soitella
rekkakin jätti kun se on itseajava.

Mä rellestämään keskityin
kun rekka ajoi puolestain.
Jostain kumman syystä
huonon maineen sain.
Mulla oli kivaa sekä hauskempaa
ja rekka ajoi vain.

Ei kukaan avaa, kun soitan ovikelloa
rekkakin jätti kun se on itseajava.

Se on Seppo

Rantalaiturilla istuu mies.
Ei virko mitään, nukkuu kukaties.
Kun avannosta nouset, joudut väistämään.
Joku viimein kysyy, kuka on miehiään.

Se on Seppo.

Seppo syöksyi saunasta avantoon.
Ei kukaan havahtunut avunhuutoon.
Ehkei Seppo mitään huutanutkaan.
Kun aika koitti, vain lähti matkaan.

Se on Seppo.

Enää Sepon huolta ei tarvi kantaa
töistä, eukosta, asuntolainastaan.
Seppo eli loppuun sydämestään,
joka viimein petti, ei mikään kestä.

Se on Seppo.

Seutulippu helvettiin

Tämä on viimeinen vuoro minnekään.
Nyt riitti, saatana.
Ajan kauemmas kuin yötä riittää.
Ostit seutulipun helvettiin.

Loppuu se vittuilu,
loppuu uhittelu,
loppuu pussikaljoittelu
takinliepeen suojassa.

Vieläkö siellä takana nauretaan?
Nyt mennään kahtasataa.
Mutkissa en hidasta, vaan tööttään,
ja nauran mieltä vailla.

Oksentakaa, oksentakaa!
Mäyräkoirat käytäville rikkokaa!
Tapelkaa, penkit silpokaa!
Vielä on hetki aikaa.

Viimeinen mutka.
Kaahaan kohti keskustaa.
Ei, tässä ei pysähdytä.
Korson takana ikuisuus.

Sielujen teurastamolla

Tervetuloa sielujen teurastamolle!
Voit jättää hyvästit rakkaille.
Et näe heitä enää koskaan.

Levotonta kuhinaa teurastamolla.
Pikku pelkureiden on vaikea olla.
Hirvittää! Vierestä viedään.

Älä katso silmiin.
Sano nopeasti päivää.
Ota kahvi mukaan.
Katoa pöytäsi taakse.

Älä ystävysty.
Älä myötätunne.
Tee työsi yksin,
vaikka ryhmä ympärilläsi huutaa.

Yhteistoiminta sielujen teurastamolla
on teurasveitsi kaulavaltimolla.
Kun syke lakkaa, olet vapaa.

Rauha laskeutuu teurastamolle.
Uhraan ajatuksen viimeksi poistetulle.
Jos tunnen jotain, lopetan.

En katso ketään.
Sanon ehkä hei vaan.
Syön eväsleipää.
Katoan kuutioni sisään.

En ystävysty.
En myötätunne.
Teen työni tänään,
huomenna sen tekee joku muu.

Tervanjuoja

Äitini oli tuska
isäni oli kärsimys.
Olen vastoinkäyminen,
saatanallinen räpellys.

Jos jokin eteneekin
se etenee madellen.
Vailla tekemisen iloa,
koko ajan sadatellen.

Ei kiinnosta sauna eikä viina,
kiksit antaa ainoastaan jatkuva piina.

Olen tervanjuoja
ja nautin siitä.

Elämäni maljassa
ei helmeile viiniä.
Se on piripinnassa
tervaa ja hikeä.

Ei kiinnosta…

Jos täytätte mun lasini
täyttäkää se tervalla.
Elämäni valttikorteilla
heitän vesilintua.

Ei kiinnosta…

Tiede puhuu

Huusin kohti tähtiä.
Kuulin vain kohinaa.
Etsin vastausta sisältäni.
Lisää kysymyksiä löysin.

Mutta tiede,
tiede puhuu.

Revin kasukan ja kaapuni,
poltan traktaatit ja sakramentit.
Annan vääräuskoisten pilkata.
Ei sillä ole enää merkitystä.

Sillä tiede,
tiede puhuu.

Keskiyöllä uhraan tyhjiöenergialle.
Kosmologinen vakio, ota tykösi!
Falsifioin lähimmäisiäni niin kuin
hekin vertaisarvioivat minua.

Sillä tiede,
tiede puhuu.

Laulan kiitosta tähdille.
Kylmä taivas vastaa.
Välinpitämättömän lempeästi
kosmos minut murskaa.

Viimein tiede,
tiede puhuu.

Uusi vuosi

Katselen teeveestä Niinistön Saulia.
Tykkää lukea Austerin Paulia.
Sohva on rikki ja ikkuna auki.
Konttaan eteiseen.

Joku on vessassa. Kuorsaa kovin.
Hengähdän hetken ja kuuntelen tovin.
Könyän pystyyn huohottaen.
Ovi on rappuun auki.

Uusi vuosi. Ei taas.
Uusi vuosi. Taas.

Kaiteen muovi on kiiltävän musta.
Hissin edessä oksennusta.
Kylmät portaat painostavat.
Jatkan kuitenkin.

Uusi vuosi. Ei taas.
Uusi vuosi. Taas.

Kompuroi pihalle haudasta tullut.
Eivät huutele lähiön hullut.
Mitään ei kuulu. Sitten metsän
reunassa räjähtää.

Uusi vuosi. Ei taas.
Uusi vuosi. Taas.

Valkoista kohinaa

Väännän monster truckin käyntiin.
Koko lähiö ärjäisee ja
Munterinkadun asfaltti ulvoo.
Runostuopin terassi kiljuu hurraata.

Punaisilla ohitustielle.
En kumarra mitään lakia.
Keskisormea bussikuskille.
Pitää hakea kakarat viikonlopuksi.

Miten niin olen myöhässä?
Miten niin et saanut maksuja?
Miten niin ne kiroilee?
Vitun ämmä, sä vain huudat

valkoista kohinaa.

Parkkeeraan penskat Heselle.
Ehdin Masan Baariin yhelle.
Kun palaan, on vanhin karannut.
No vitut siitä murjottajasta.

Safkaa, pussikaljaa, kämpille.
Opetan keskimmäistä flirttaamaan,
mutta se piiloutuu vaatekaappiin.
Ton ikäsenä isäs polki jo talkkarin muijaa.

Miten niin ei oo maitoa?
Miten niin oon kännissä?
Miten niin tv savuaa?
Vitun kersat, ei täällä kuule edes

valkoista kohinaa.

Maanantai, viimein hiljaista
– ainakin kyttien tuloon asti.
Vanhin on saanut turpaan somaleilta.
Menisivät nekin niihin töihin, jotka multa vei.

Ja eikö eksäkin taas soittele.
Tivaa kenen rintsikoissa on keskimmäinen.
Kai se löysi ne kaapista.
Olis vittu onnellinen että edes joku vapautuu.

Miten vitun kauan vielä?
Miten syvään vielä?
Mitä vielä pitää niellä?
Ei tää vitun elämä ole kuin vitun

valkoista kohinaa.

Äiti elää

Äiti kahlaa hangessa.
Ennen kauppaan vei tie,
mutta sitten tien veivät
jonnekin.

Äiti palaa kotiin.
Eilen oli se tässä,
mutta nyt siellä asuu
joku muu.

Äiti elää.

Äiti keittiössä istuu,
ilta tummuu, äiti ahistuu.
Äidin silmäkulma kostuu,
ilma mustuu, kaikki luhistuu.

Äiti soittaa pojalleen.
Aina ennen tuli hätiin,
mutta nyt luuri vastaa
vain tuut.

Äiti katonreunalla istuu.
Ennen elämä oli iholla,
nyt ovat jäljellä
vain luut.

Äiti elää.